102

Tuija Seppänen Harmajalla

Monelle luotsiasemalle palkattiin 1970-luvun alussa emäntä, jonka työnkuvaan kuului sekä ruoanlaitto että siivoaminen. Emäntiä tarvittiin, sillä perinteinen malli, jossa luotsi asui asemapaikalla perheineen, oli alkanut murentua. 1900-luvun puolivälin jälkeen alkoivat luotsi- ja majakkayhteiskunnissa asuneet äidit ja lapset muuttaa asemasaarilta maihin, palvelujen ja koulujen tuntumaan.

”Tarvitaan Kylmäpihlajalle emäntä”. Pieni ilmoitus sanomalehdessä muutti kerralla 20-vuotiaan Erja Päivisen työsuunnitelmat keväällä 1975. Erja päätti lähteä luotsiasemalle töihin – siitäkin huolimatta, että edellisen emännän mukaan saaressa oli kaikki huonosti.

 

 

02

Erja Päivinen, Kylmä-Pihlajassa

”Ajattelin, että ei työ parinkymmenen miehen yhteisössä voi olla niin hankalaa. ’Kyl tää tarttis kattoo’, ajattelin. Olinhan pitänyt Raumalla työmaaruokalaa jo 18-vuotiaasta asti, joten olin tottunut itsenäiseen työhön.”

Uudenkaupungin edustalla Isokarilla 36 vuotta työskennellyt Elisa Peltonen päätyi hänkin emännäksi lehti-ilmoituksen perusteella vuonna 1973.

”Isokari ei ollut minulle tuntematon paikka. Olin vieraillut siellä lapsena, sillä kummisetäni oli siellä majakkamestarina.” Elisa muistaa vieläkin elävästi sen päivän, kun tuli ensimmäistä kertaa saareen töihin. ”Tupakansavuisessa olohuoneessa oli kahdeksan äijää. Oma huoneeni oli keittiön takana. Sinne kuuluivat kaikki äänet: ula huusi, tutkamasto vinkui ja televisio pauhasi.”

 

 

 

01

Uusi jääkaappi

Silti Elisa viihtyi. Niin hyvin, ettei viikolla välittänyt lähteä mantereelle, vaikka olisi voinut. Hän oli saaressa maanantaista perjantaihin, viikonloput kaupungissa. Miesporukan kanssa tuli toimeen, joidenkin kanssa paremmin kuin toisten. ”Kyllä miehet oppi tuntemaan hyvin. Maanantaisin vaihtui vahtivuoro, ja kun mentiin aamulla saareen, niin jo veneessä aisti, että kenen viikko kotona oli mennyt hyvin ja kenen ei.” Elisa kertoo, kuinka hän alkajaisiksi valmisti suurella vaivalla päivälliseksi perunamuusia ja palapaistia. Juuri kun oli aika käydä pöytää, tuli laiva ja miesten oli lähdettävä töihin. ”Siihenkin tottui. Joka päivä oli kuitenkin aamukahvit, päiväkahvit ja kaksi lämmintä ateriaa.”


Papusoppaa ja pannukakkua

Myös Erja Päivisen työviikko Kylmäpihlajalla oli viisipäiväinen, mutta keskiviikkoiltaisin Erja meni Raumalle, palasi torstaina ja oli saaressa perjantai-iltaan asti. ”Ystävät maissa oppivat aikatauluni niin hyvin, että jos olin kaupungissa vaikka tiistaina, he ihmettelivät minut nähdessään, että ’onk ny jo keskiviikko?’. Erjalla oli oma huone Kylmäpihlajan majakassa. Vuonna 1952 rakennetussa majakassa oli asuinhuoneet myös 12 luotsille ja kutterinhoitajille, majakkamestarille ja väylävahdeille.

”Keittiö oli majakan matalassa osassa. Siellä oli kaasuhella ja -jääkaappi. Valmistin tavallisia kotiruokia: lihapullia, paistettuja silakoita, paistettua kanaa, läskisoosiakin. Muita vinkkejä ei miehiltä tullut, kuin että ’papusoppaa’ eli hernekeittoa piti olla ja sen kanssa pannukakkua. Pikkuhiljaa sain heidät  syömään myös salaattia.”

Koska miehet kalastivat paljon, syötiin luotsiasemilla luonnollisesti usein kalaa. Kun Isokarilla miehet tulivat aamulla verkoilta, huusi Elisa jo kaukaa, että mitäs tänään syödään? Sen mukaan, mitä saaliksi oli saatu, Elisa valmisti ahvenfileitä, uunisiikaa, tai kalaa syötiin savustettuna. Kalasoppaan tarvittiin vähintään kilo tuoretta kalaa.

”Silakanperunat olivat kysyttyä herkkua. Aluksi silakat menivät keitettäessä muusiksi, mutta kyllä nekin oppisin keittämään”, Elisa kertoo. ”Kuuluuko marjojen poimiminen luotsin työnkuvaan?”, oli tuuraamassa ollut nuori mies kysynyt Isokarilla. Kyllä kuuluu, oli emännän vastaus. Saarelta kerättiin talteen puolukoita ja mustikoita, joita sitten talvella laitettiin puuron sekaan.

26

Harmajan perhe, keskellä Tuija Seppänen

Yhtä perhettä
Vaikka sekä Elisa että Erja pitivät itsenäisestä työstään, kävi aika luotsiasemalla joskus pitkäksi. Vertaistukea kun ei ollut saatavilla. Molemmat naiset tekivät vapaa-aikoinaan käsitöitä, kävivät saunassa ja katsoivat televisiota. Yhdeksän vuoden saaressa olon jälkeen Erja lähti opiskelemaan ja työskentelemään hoitoalalle. Viiden vuoden kuluttua hän palasi emännäksi Kylmäpihlajaan, ”kun pyydettiin”. ”Kun tulin takaisin, oli sellainen tunne, että palasin kotiin. Sen jälkeen saaressa olo ei enää ahdistanut”, Erja sanoo tänään.

Luotsiaseman muutto pois saaresta oli suuri muutos molempien emäntien kohdalla. Kylmäpihlajalta tultiin maihin vuonna 2000, Isokarista 2009. Erja jatkoi emäntä-siivojan työtään Rauman luotsiasemalla, Elisa jäi muuton yhteydessä sairaseläkkeelle. ”Yhteisöllisyys katosi. Saaressa olimme ’me’, maissa olimme yksittäisiä työntekijöitä”, Erja toteaa. Elisa liikuttuu puhuessaan ajasta Isokarilla. Vaikka Elisa piti miehet kovassa kurissa, on luotsiaseman väellä selvästi paikka hänen sydämessään. Yhä edelleen.