19Jos olivat luotsin työtehtävät toisinaan kirjavia, niin oli myös palkkaus. Luotsi sai valtion palkkaluokkien mukaista palkkaa, mutta 1970-luvulla vain runsas puolet ansioista tuli varsinaisesta palkasta syrjäseutulisineen, erilaisten lisäkorvausten osuus oli 40-45 prosenttia. Luotseille maksettiin eri perustein sunnuntaityökorvausta, varallaolokorvausta, yörahaa, aattopäivänlisää, päivärahaa, odotusrahaa sekä meno- ja paluumatkakorvausta. Luotsin velvollisuuksiin kuului muun ohella valtiolle tulevan luotsausmaksun laskuttaminen luotsattavalta alukselta, ja tästä maksusta luotsit ja kutterinhoitajat saivat keskenään jaettavaksi 20–30 prosenttia aluksen koosta riippuen.

Palkkaviidakkoa yksinkertaistettiin vuonna 1980 samassa yhteydessä kuin työajaksi vahvistettiin viikko-viikko-järjestelmä. Luotsit siirtyivät kokonaispalkkaukseen, ja luotsausmaksujen perintä siirrettiin työnantajan tehtäväksi. Satamaluotsaus puolestaan pysyi entisenkaltaisena vuoteen 1998 saakka, jolloin varsinainen luotsaus ja satamaluotsaus yhdistettiin.

 

 

 

21Vähemmän luotseja, enemmän maileja
Luotsausten määrä kääntyi huippuvuoden 1970 jälkeen pitkään laskuun, ja määrät jäivät pysyvästi alemmalle tasolle. Tähän vaikutti monia osittain eri suuntiin johtaneita tekijöitä. Merenkulun tekninen kehitys ”ulosmitattiin” aluskoon kasvulla ja kyvyllä navigoida aiempaa huonommissa sää- ja jääoloissa. Laivojen koko kasvoi jatkuvasti, ja aluksilla oli yhdellä matkalla aiempaa vähemmän satamakäyntejä. Kotimaisten alusten luotsinkäyttövelvollisuutta helpotettiin tuntuvasti vuoden 1985 alussa, mikä niin ikään vähensi luotsauksia.

 

 

22Luotsaukset kääntyivät muutamaksi vuodeksi nousuun 1990-luvulla ennen kaikkea voimakkaasti lisääntyneen Tallinnan-matkailun vuoksi. Tämä kehitys katkesi vuonna 1998, jolloin tuli voimaan Suomen historian ensimmäinen luotsauslaki sekä sitä täydentävä asetus. Uusien säännösten myötä myös ulkomaalaisten alusten päälliköille avautui mahdollisuus suorittaa ns. linjaluotsintutkinto, jonka avulla he vapautuivat luotsinkäytöstä.

Linjaluotsausta, jossa aluksen päällikkö sai ohjauskirjat käyttämilleen vakioreiteille, oli aiemmin käytetty lähinnä Suomen ja Ruotsin välisessä matkustajaliikenteessä. Nyt myös Viron ja Suomen välisen matkustaja- ja linjaliikenteen alusten päälliköt käyttivät tätä tilaisuutta hyväkseen, ja viidessä vuodessa (1998–2002) Merenkulkulaitos myönsi yli tuhat linjaluotsinkirjaa. Linjaluotsauksen laajeneminen vähensi huomattavasti luotsausten lukumäärää ja luotsaustuloja Suomenlahdella.

Samaan aikaan luotsaus tehostui selvästi. Virassa olevien luotsien määrä oli laskenut tasaisesti 1950-luvulta 1990-luvun alkuun: vuonna 1950 rannikolla ja sisävesillä oli yhteensä 522 luotsia, 20 vuotta myöhemmin 457 ja vuonna 1990 jäljellä oli 381 luotsia. Tämän rinnalla kuitenkin luotsikutterinhoitajia palkattiin siihen tahtiin, että luotsiasemien henkilöstön yhteismäärä pysyi lähes ennallaan.

1990-luvun kuluessa luotsien määrä laski luonnollisen poistuman kautta aiempaa jyrkemmin. Luotsausten kokonaismäärä oli vuonna 1999 samaa luokkaa kuin vuonna 1990, mutta Merenkulkulaitos laski, että luotsauksia tehtiin keskimäärin 50 prosenttia enemmän kuin vuosikymmenen alussa. Suuntaus on jatkunut 2000-luvulla: entistä pienempi joukko luotsaa entistä suuremman määrän merimaileja.