Luotsivanhus kiikaroi merelle

Luotsivanhus kiikaroi merelle


Luotsin ammatti periytyi usein isältä pojalle, eikä ollut tavatonta, että samassa suvussa oli vuosikymmenten, jopa vuosisatojen luotsausperinne. Virkoihin nimitettäessä paikallistuntemus oli valttia. Vuonna 1917 annetussa asetuksessa säädettiin aliperämiehen lupakirja muodolliseksi pätevyysvaatimukseksi luotsin, avustavan luotsin ja luotsioppilaan tehtäviin, mutta tämä jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Luotsipulan pelossa muodollisesta pätevyydestä ei pidetty kiinni. Määräys uudistettiin vuonna 1925 annetussa asetuksessa, samoin tuloksin.

Merenkulkulaitos ryhtyi vasta vuonna 1946 vaatimaan vähintään aliperämiehen lupakirjaa uusilta luotseilta. Pätevyystaso alkoi tämän jälkeen nousta tasaisesti. Vielä vuonna 1950 lähes puolet luotseista ja luotsioppilaista oli vailla aliperämiehen pätevyyttä, mutta vuosikymmenen lopussa tällaisia luotseja oli enää joka viides.

 

 

 

Vanhaa Harmajaa 004Vuonna 1961 kelpoisuusvaatimusta kiristettiin asetusmuutoksella, ja seuraavan vuoden alusta lukien uusilta luotseilta vaadittiin perämiehenkirja aiemman aliperämiehen sijasta. Uudistus osaltaan totesi jo tapahtunutta pätevyystason nousua, sillä vuonna 1962 jo kolmasosalla luotseista oli perämiehen, yliperämiehen tai merikapteenin tutkinto. Merikapteenin pätevyydestä maksettiin luotsille erityistä lisäpalkkaa, mutta tästä luovuttiin vuonna 1964.

1960-luvun kuluessa yhä enemmän merikapteeneita hakeutui luotsin tehtäviin. Pätevyysvaatimuksiin tehtiin vuonna 1971 viimeinen suuri uudistus, kun rannikon luotsin tehtäviin edellytettiin merikapteenin tutkinto; samassa yhteydessä Saimaan syväväylien luotseille asetettiin vaatimukseksi perämiehenkirja. Tässä vaiheessa rannikon luotseista jo yli puolet oli merikapteeneita.

Vielä 1970-luvun alussa rannikolla oli muutamia vanhoja luotseja, joilla ei ollut minkäänlaista merenkulun pätevyystutkintoa. Viimeiset heistä poistuivat palveluksesta vuonna 1973.

Uudet ammatit
Luotsikuttereiden ja -veneiden kuljettaminen kuului perinteisesti luotsioppilaiden tehtäviin, mikäli luotsi ei ajanut venettä itse. 1940-luvun lopulla alettiin kuitenkin perustaa sellaisia ylimääräisiä luotsioppilaiden toimia, joissa ”oppilaan” ainoa työ oli kuttereiden ajaminen ja huolto. Ensimmäiset vakituiset luotsikutterinhoitajan virat perustettiin vuonna 1957, ja ne sijoitettiin suurimmille luotsiasemille. Vuonna 1961 luotsikutterinhoitajia oli rannikolla yhteensä 25. He vastasivat kuttereiden kuljetuksesta, hoidosta sekä huoltotöistä.

Järjestelmää uudistettiin samassa yhteydessä, kun luotsin kelpoisuusvaatimusta kiristettiin vuonna 1961. Luotsioppilaat vapautettiin vastedes kuljettajan työstä varsinaisiin luotsaustehtäviin. Samalla luotsikutterinhoitajien virkojen määrä nostettiin kerralla yli kaksinkertaiseksi, ja virkoja lisättiin 1960- ja 1970-luvuilla tasaisesti niin, että vuonna 1973 kutterinhoitajien luku ylitti sadan. Kutterinhoitajia alkoi riittää kaikille rannikon luotsiasemille.

04Luotsikutterinhoitaja kuljetti venettä yksin, eikä hänellä ohjaamisen ohessa ollut mahdollisuutta vastata luotsin työn turvallisuudesta. Joulukuussa 1976 Harmajan luotsiaseman ulkopuolella aluksesta poistuva luotsi yritti astua veneeseen, mutta liukastui tikkailta, putosi mereen ja hukkui. Onnettomuuden jälkeen kutterit ja veneet alettiin miehittää kahdella luotsikutterinhoitajalla: toinen ajoi, toinen toimi turvamiehenä ja varmisti luotsin turvallisen nousun laivaan ja sieltä takaisin. Tästä tuli pysyvä käytäntö.

Luotsiasemien rakennemuutos synnytti 1960-luvulla kokonaan uuden ammattikunnan. Kun perheet muuttivat pois rannikon ja saariston luotsipaikoilta ja luotsiasemien keskittäminen suurempiin yksiköihin eteni, luotsit saivat työviikoillaan itse vastata päivittäisestä ruuastaan. Vaihtelevat, usein yksipuoliset eväät olivat kehno korvike kunnon aterioille. Myös luotsiasemien ja niiden majoitustilojen siivoaminen kuului luotsien vastuulle. He nurisivatkin, että kauppalaivoilla perämiehen tai kapteenin ei tarvinnut siivota edes omaa hyttiään, vaan hän saattoi keskittyä varsinaisiin töihinsä.

Tähän epäkohtaan Merenkulkulaitos vastasi 1960-luvulla ryhtymällä palkkaamaan luotsiasemille emäntiä (myöhemmin nimikkeeksi vakiintui emäntä-siivooja). Emännän tehtävänä oli huolehtia arkipäivisin asemien ruuanlaitosta ja siivoamisesta, viikonloppuisin luotsit saivat hoitaa askareensa itse. Emäntiä palkattiin lähinnä suurimmille luotsiasemille, ja heidän määränsä nousi 1980-luvulla kolmenkymmenen paikkeille.

Kolmas uusi ammattikunta, meriliikenneohjaaja, syntyi 1990-luvulla teknisen kehityksen seurauksena. Rannikolle alettiin vuonna 1994 suunnitella alusliikenteen seurantajärjestelmää eli Vessel Traffic Serviceä (VTS). VTS-järjestelmän tarkoituksena oli edistää laivaliikenteen turvallisuutta välittämällä merellä kulkeville aluksille navigoinnin tueksi tietoja liikennetilanteesta. VTS-keskuksilla oli käytettävissään tutkakuvaan perustuva tilannekuva, ja järjestelmä yhdistettiin myös muihin merenkulun tietojärjestelmiin.

07Ensimmäinen VTS-keskus aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 1996 ja seuraava Saaristomerellä vuonna 1998. Järjestelmä laajeni asteittain koko rannikon kattavaksi vuoteen 2001 mennessä ja seuraavana vuonna myös Saimaalle. VTS-keskuksissa työskentelevien meriliikenneohjaajien (myöhemmin alusliikenneohjaajien) pätevyysvaatimuksena oli vahtiperämiehen tutkinto.
VTS muutti luotsin työtä oleellisesti. Aiemmin kullakin luotsiasemalla oli oltava jatkuvasti yksi luotsi päivystämässä ja ottamassa puheluita vastaan. Nyt VTS-keskuksissa työskentelevät meriliikenneohjaajat ryhtyivät ottamaan keskitetysti alueensa luotsitilaukset vastaan ja hoitamaan tiedonkulkua aluksille. Luotsi saattoi keskittyä entistä selvemmin varsinaiseen luotsaukseen.