Luotsit kutterissaVeneet puuta
Luotsien käyttämä venekalusto oli toisen maailmansodan jälkeen melkoisen kirjavaa. Vuonna 1950 luotsiasemilla oli yhteensä 251 valtion omistamaa venettä, joista kuitenkin vain osa oli varsinaiseen luotsaukseen tarkoitettuja. Pääosa veneistä oli puisia, ja joukossa oli vieläpä neljä purjevenettä. Rauta- ja teräsrunkoisia luotsikuttereita oli kymmenen, niistä ensimmäiset oli hankittu jo 1920-luvulla.
Luotsit oli perinteisesti velvoitettu ylläpitämään omaa venettä. Vielä 1950- ja 1960-luvuilla moni luotsi käytti luotsausmatkoilla omaa venettään, kiinnitti sen luotsattavaan alukseen ja palasi sillä kotiinsa luotsauksen päätyttyä. Velvoite oman veneen pitämiseen säilyi myös vuonna 1961 annetussa asetuksessa, ja luotseille maksettiin korvauksia oman veneen tai moottorikelkan käytöstä aina vuoteen 1990 asti. Vasta tämän jälkeen luotsaus on tapahtunut täysin työnantajan aluksilla.

 

 

 

15Merenkulkulaitos ryhtyi 1950-luvulla lisäämään kutterikantaa budjetin sallimissa rajoissa. Vuonna 1959 teräskuttereita oli 23 ja kaksi vuotta myöhemmin 30. Näihin aikoihin Merivartiosto luovutti Merenkulkulaitokselle käytöstä poistettuja rannikkovartioveneitä (RV-veneitä, lempinimeltään ”Rautaville”), jotka eivät kuitenkaan soveltuneet luotsaustarpeisiin kovin hyvin.

Merikelpoisuuden ohella ongelmia oli huonojen säiden navigoinnissa. Tiheä sumu saattoi katkaista luotsauksen kokonaan. ”Meillä on veneet kuin Noakilla aikanaan. Niissä ei ole tutkaa, joten emme löydä laivoja, ja jos löytäisimme laivan, niin emme löytäisi takaisin”, Orrengrundin luotsit kommentoivat tilannetta lehtimiehille sumun aiheuttaman liikennekatkoksen aikaan 1960-luvun alussa.

 

 

 

 

121Vuonna 1961 tehtiin eduskuntakysely luotsien venekaluston puutteista, mikä osaltaan vauhditti aluskannan modernisointia. Merenkulkulaitos alkoi kehittää aiempaa suurempia ja voimakkaampia luotsikuttereita, joihin hankinnat keskitettiin vuodesta 1962 alkaen. Näihin tuli uutuusvarusteina myös ensimmäistä kertaa VHF-puhelimet sekä tutkat. Näiden ansiosta yhteyksien pitäminen luotsiasemille ja laivalle tuli mahdolliseksi, ja toimintakyky huonolla näkyvyydellä parani.

 

 

 

Vuonna 1967 luotsiasemilla oli käytössään jo 54 teräskutteria. Rautavillet ja 118muut rautakutterit poistuivat käytöstä 1960-luvun loppuun mennessä.

Liikenteessä kesät talvet
Moderneja kuttereita tarvittiin kahdesta syystä. Merialueiden talviliikenne lisääntyi sodanjälkeisinä vuosikymmeninä voimakkaasti, ja laivoja avustettiin kovina pakkastalvinakin yhä useampaan Suomenlahden ja Selkämeren satamaan. Vuodesta 1948 eteenpäin Kotka, Helsinki, Rauma ja Pori pidettiin auki useimpina talvina, vaikka niitä ei tuohon aikaan pidettykään varsinaisina talvisatamina. 1950-luvulla runsas viidennes Suomen satamien tavaraliikenteestä ajoittui joulu- ja huhtikuun välisiin talvikuukausiin, ja osuus kasvoi vähitellen.

 

IMG_1667Varsinainen mullistus talvimerenkulkuun tuli vuonna 1970, jolloin Merenkulkulaitos asetti tavoitteeksi pitää vastedes kaikki talvisatamat Kemistä Haminaan asti auki normaalitalvina. Pohjanlahden ja Perämeren liikenne muuttui ympärivuotiseksi. Niinpä luotsikutterienkin oli pärjättävä vaikeissa jääoloissa ja kelirikkokaudella. Vaikka jäänmurtajat olivat avanneet sisääntuloväylät, oli luotsiasemilta päästävä laivojen luo tarvittaessa jäiden läpi. Puurunkoiset veneet eivät tähän kyenneet, eivät myöskään sellaiset teräsrakenteiset, joiden runkoa ei ollut suunniteltu jäissä kulkemiseen.

Toinen peruste uusille kuttereille oli kauppamerenkulun kehitys. Suomen satamiin luotsattiin entistä suurempia ja nopeampia laivoja, joiden luotsaaminen vaati kuttereilta lisää tehoa. Lisäksi luotsausmatkojen pidentyessä kuttereiden merikelpoisuus korostui.

Kutterin rungon rakenne ja koneteho joutuivat kovalle koetukselle, eivätkä vanhat kutterit kyenneet mahdottomiin. Ennen sotaa rakennetuissa kuttereissa oli noin 20 hevosvoiman koneteho ja 1950-luvulla rakennetuissa 70–80 hv, mikä antoi varsin vaatimattoman suorituskyvyn. 1960-luvun alkupuolella uudet kutterit saivat 170-hevosvoimaiset moottorit, ja konetehoa kasvatettiin edelleen uusissa malleissa.

HydrokopteriLuotsien liikkuminen jää- ja kelirikko-oloissa vaati veneiden ohella muita apuvälineitä. Ensimmäiset hydrokopterit hankittiin luotsien käyttöön 1960-luvun alussa, ja 1970-luvun kuluessa niiden määrä lisääntyi voimakkaasti 1970-luvulla talviliikenteen kasvaessa. Erityisesti Perämerellä käytettiin luotsausmatkoilla myös moottorikelkkoja.

 

 

100Turvallisuus ensin
Jäissä kulkevien teräskuttereiden säästämiseksi Merenkulkulaitoksessa ruvettiin 1970-luvulla kehittelemään lujitemuovirunkoisia luotsiveneitä avovesikauden tarpeisiin. Ne olivat kuttereita nopeampia sekä halvempia hankkia ja käyttää. Luotsiasemille hankittiin muutamia muovi- ja lasikuituveneitä jo 1960-luvun alussa, mutta ne yleistyivät vasta 1970-luvun kuluessa. 1980-luvulla nopeiden luotsiveneiden valmistusmateriaaliksi vakiintui alumiini. Ensimmäinen alumiininen nopea luotsivene valmistui Uudenkaupungin Veneveistämöltä vuonna 1983.

Valtion alusten määrän ja laadun kehitys vähensi luotsien omien veneiden tarvetta. Luotsaukseen tarvittava vene- ja kutterikalusto saatiin määrällisesti kattavaksi 1980-luvun alkuun mennessä. Rannikolla oli vuonna 1980 käytettävissä yhteensä 47 teräskutteria, 37 lasikuitu- tai kevytmetallivenettä, kuusi puuvenettä sekä 48 hydrokopteria.

 

 

 

23Tämän jälkeen ”laivasto” ei ole juuri kasvanut, vaan pääpaino on ollut tekniikan ja varustelun kehittämisessä. Kutterien elinkaari luotsien palveluksessa on noin 25 vuotta, nopeiden veneiden noin 20, ja kirjava aluskanta on uusiutunut vähitellen.
Luotsikutterien voimansiirtoa ja konetehoa on asteittain paranneltu, jotta kutterit pysyisivät aiempaa suurempien ja voimakkaampien kauppalaivojen tahdissa. 1980-luvun jälkipuolella kutterien koneteho nousi 500–600 hevosvoiman luokkaan, ja uusimmat kutterit pystyivät murtamaan 35 sentin paksua jäätä.

 

 

22Seuraava luotsikutterisarja oli vuosina 1996–2015 rakennettu malli, jonka koneteho oli ensimmäisissä kuttereissa 850 hevosvoimaa ja nostettiin vuodesta 2009 alkaen tuhanteen hevosvoimaan. Nämä kutterit pystyvät liikkumaan jopa 45 sentin kiintojääoloissa, mikä on 15-metriselle alukselle huomattava suoritus. Nopeiden veneiden tehot ja koko ovat niin ikään kasvaneet, veneet ovat nykyään tavallisesti 12–15 metriä pitkiä ja nopeus on 20–30 solmua. Sekä veneiden että kutterien ohjaamoihin on lisäksi tullut runsaasti elektroniikkaa, joka helpottaa navigointia ja yhteydenpitoa muihin aluksiin.

 

 

L24uotsin työn kannalta ehkä tärkeimmät uudistukset ovat koskeneet työturvallisuutta. 1960-luvun teräskutterit olivat meluisia ja savuttavia aluksia ilman erityisiä mukavuuksia. 2000-luvun kuttereissa ohjaamo on eristetty moottorimelusta ja äänieristys aivan eri luokkaa. Kuttereiden ja nopeiden veneiden kannet ovat karkeaksi maalattuja liukastumisen estämiseksi. Kannella on luotsaustaso tai -masto – toisinaan molemmat – josta luotsi pääsee nousemaan luotsattavan aluksen köysitikkaille ja niiltä pois. Turvallisuus on parantunut selvästi. Vain työn vaarallisin osa, nousu laivaan köysitikkaita pitkin, on pysynyt perusteiltaan samanlaisena kuin jo vuosisatoja sitten.